Koiranaisesta koiria harrastavaksi äidiksi

Korkattiin Rommin kans tän talven kelkkailut "vaivaisella" 2,3 km lenkillä kun sain tutun kelkkaa lainaksi. Ladulla oli paikallisen Vetokoiraseuran treenit (joissa monet tuttuni käyvät säännöllisesti), ensin meni hiihtäjät koirineen ja sitten oli kelkkailijoiden vuoro. Jännitin lähtöä aivan hirveästi, sillä reitti oli minulle entuudestaan tuntematon ja edellisestä kelkkailukerrasta oli vuosi aikaa. Jäin tarkoituksella loppupäähän kun ei oltu kelkkailtu piiiitkään aikaan enkä halunnut jäädä takana tulevien tukkeeksi, mutta sitten kävikin niin että meidän edellämme menevät kaksi koirakkoa olivat hitaampia kuin me ja jouduin jarruttelemaan Rommin menoa jonkin verran. Toisen ohi pääsimme kun hän pysähtyi ja antoi tilaa, hyppäsin itsekin pois kelkan kyydistä ja talutin Rommin valjaista ohi. Hetken Rommi mietti et mitäs nyt, kun edellä ei mennytkään enää ketään, yritti vähän alkaa leikkiä vetonarulla, mutta tiukka kielto ja käsky "mennään!" sai koiran liikahtamaan eteen...

Hillalla alkoi juoksut viimein maanantaina 4.2., ja Rommi on ottanu ne tosi hyvin jälleen kerran. Ei turhaa touhotusta eikä mitään syömättömyyttä tai piippailemisia. Ne tulee sitte vasta tärppipäivinä. Meillä on ollu vähän surullinen tunnelma täällä muutaman päivän. Mun 12-v saksanpaimenkoira uros Nalle jouduttiin lopettamaan 11.2. välilevyn pullistuman takia, joka halvautti toisen takajalan ja eläinlääkärin mukaan aiheutti kipua selässä. Nallesta ei kipuilua huomannut, mutta se onkin aina ollut sellanen ettei oo näyttänyt kipuaan. Tai ehkä sitä ei sattunut jatkuvasti, sillä Nalle olis vielä viimeisenä iltana juossut ja leikkinyt lumipenkassa jos olisi takapää pysyny alla. Nalle oli mun ensimmäinen oma koira, ja ensimmäinen koira jonka olen joutunut saattamaan pois tästä maailmasta. Se oli yks hirveimmistä päivistä ikinä, mutta mua lohduttaa että Nalle sai elää kuitenki pitkän elämän, ja itse sain nauttia sen seurasta melkein 5 vuotta. Sit vähän parempiakin uutisia; sain vihdoin au...