Pia
Kun on omat sivut koirille, niin tehdään nyt sivu sitten ohjaajallekin.
Minä olen Pia, vuosimallia -87 ja työskentelen unelmatyössäni kirjanpitäjänä tilitoimistossa.
Lapsena lenkitin ja koulutin (=opetin temppuja) kummitätini silkkiterriereitä, ja olin varmasti ärsyyntymiseen asti vinkumassa naapureiden koiria (mm. villakoira ja labradorinnoutaja) ulos, mutta pakko oli jotain keksiä kun omaa koiraa en saanut äitini allergian takia. Teininä tutustuin äitini ystävän rottweiler narttuun ja kuuntelin hänen tarinoitaan pk-harrastuksista, mikä sitten viimeistään sinetöi sen, että oma palveluskoira on joskus saatava!
20-vuotiaana (v.2007) muutin nykyiselle paikkakunnalleni opiskelemaan, ja reilu puoli vuotta villiä opiskelijaelämää vietettyäni huomasin kaupan ilmoitustaululla lapun myytävästä saksanpaimenkoirasta. Soitin numeroon, sovittiin tapaaminen, ja ennen kuin huomasinkaan, minulla oli oma koira. Nalle oli tuolloin (v.2008) jo 7-vuotias uros, veti hihnassa ja räyhäsi muille koirille. Lyhyessä ajassa siitä tuli kuitenkin mitä uskollisin ja ihanin koira, ja se opetti minulle paljon elämänsä aikana. Nalle jouduttiin lopettamaan 12-vuotiaana selkäongelmien takia.
Nallen oltua minulla vuoden, aloin haaveilemaan koiranpennusta. Rotua tarpeeksi kauan mietittyäni löysin dobermann pentueen, josta oli vielä kaksi urosta vapaana, ja pistin heti sähköpostia menemään. Niin kotiin löysi tiensä Rommi (v.2009). Rommin kanssa osallistuin paikallisen palveluskoirayhdistyksen tottiksen alkeiskurssille heti kun rokotukset oli saatu kuntoon, ja sitä kautta tutustuin myös paikallisiin dobermann harrastajiin. Rommin ollessa nuori olin välillä ihan pulassa sen kanssa kun en osannut olla tarpeeksi jämäkkä ja tein paljon alottelijan virheitä sen ollessa pentu, mutta siinä 4 vuoden paikkeilla meidän yhteisymmärrys alkoi toimia ja siitä alkoi tulla oikeen mulle sopiva koira. Valitettavasti kaksi viikkoa viidennen syntymäpäivänsä jälkeen (v.2014) Rommi kuoli kun sen sydän lakkasi toimimasta. Se oli kamala järkytys, ja edelleen ikävöin rakasta ruskuaistani valtavasti.
Rommin ollessa parivuotias (v.2011), sen kasvattaja antoi minulle Ruotsista tuodun dobermann narttupennun sijoitukseen (hän ei kuitenkaan käyttänyt sitä jalostukseen). Hilla oli kovin erilainen kasvattaa ja kouluttaa kuin Rommi ja välillä olen ongelmissa kun en osaa edetä tottiksessa, mutta esim. arjen hallinta oli paljon helpompi opettaa. Hilla on helppo koira, se on sosiaalinen eikä rähise kenellekään, kulkee nätisti hihnassa (suurimman osan ajasta) ja osaa olla yksin kotona ääntelemättä tai rikkomatta mitään. Ahne se on ja kaiken ruualta haisevan syö kyllä jos saa mahdollisuuden.
Hillan jäätyä ainoaksi koiraksi keväällä 2014 aloin vuoden edetessä harkitsemaan Hillalle kaveriksi jotain pikkukoiraa. Roduksi valikoitui parsoni ja Hippu tuli minulle sijoitukseen helmikuussa 2015. Nähtäväksi jää mitä siitä vielä tulee :)
Elokuussa 2019 laumamme kasvoi yhdellä ihmislapsella 💗
Minä olen Pia, vuosimallia -87 ja työskentelen unelmatyössäni kirjanpitäjänä tilitoimistossa.
Lapsena lenkitin ja koulutin (=opetin temppuja) kummitätini silkkiterriereitä, ja olin varmasti ärsyyntymiseen asti vinkumassa naapureiden koiria (mm. villakoira ja labradorinnoutaja) ulos, mutta pakko oli jotain keksiä kun omaa koiraa en saanut äitini allergian takia. Teininä tutustuin äitini ystävän rottweiler narttuun ja kuuntelin hänen tarinoitaan pk-harrastuksista, mikä sitten viimeistään sinetöi sen, että oma palveluskoira on joskus saatava!
20-vuotiaana (v.2007) muutin nykyiselle paikkakunnalleni opiskelemaan, ja reilu puoli vuotta villiä opiskelijaelämää vietettyäni huomasin kaupan ilmoitustaululla lapun myytävästä saksanpaimenkoirasta. Soitin numeroon, sovittiin tapaaminen, ja ennen kuin huomasinkaan, minulla oli oma koira. Nalle oli tuolloin (v.2008) jo 7-vuotias uros, veti hihnassa ja räyhäsi muille koirille. Lyhyessä ajassa siitä tuli kuitenkin mitä uskollisin ja ihanin koira, ja se opetti minulle paljon elämänsä aikana. Nalle jouduttiin lopettamaan 12-vuotiaana selkäongelmien takia.
Nallen oltua minulla vuoden, aloin haaveilemaan koiranpennusta. Rotua tarpeeksi kauan mietittyäni löysin dobermann pentueen, josta oli vielä kaksi urosta vapaana, ja pistin heti sähköpostia menemään. Niin kotiin löysi tiensä Rommi (v.2009). Rommin kanssa osallistuin paikallisen palveluskoirayhdistyksen tottiksen alkeiskurssille heti kun rokotukset oli saatu kuntoon, ja sitä kautta tutustuin myös paikallisiin dobermann harrastajiin. Rommin ollessa nuori olin välillä ihan pulassa sen kanssa kun en osannut olla tarpeeksi jämäkkä ja tein paljon alottelijan virheitä sen ollessa pentu, mutta siinä 4 vuoden paikkeilla meidän yhteisymmärrys alkoi toimia ja siitä alkoi tulla oikeen mulle sopiva koira. Valitettavasti kaksi viikkoa viidennen syntymäpäivänsä jälkeen (v.2014) Rommi kuoli kun sen sydän lakkasi toimimasta. Se oli kamala järkytys, ja edelleen ikävöin rakasta ruskuaistani valtavasti.
Rommin ollessa parivuotias (v.2011), sen kasvattaja antoi minulle Ruotsista tuodun dobermann narttupennun sijoitukseen (hän ei kuitenkaan käyttänyt sitä jalostukseen). Hilla oli kovin erilainen kasvattaa ja kouluttaa kuin Rommi ja välillä olen ongelmissa kun en osaa edetä tottiksessa, mutta esim. arjen hallinta oli paljon helpompi opettaa. Hilla on helppo koira, se on sosiaalinen eikä rähise kenellekään, kulkee nätisti hihnassa (suurimman osan ajasta) ja osaa olla yksin kotona ääntelemättä tai rikkomatta mitään. Ahne se on ja kaiken ruualta haisevan syö kyllä jos saa mahdollisuuden.
Hillan jäätyä ainoaksi koiraksi keväällä 2014 aloin vuoden edetessä harkitsemaan Hillalle kaveriksi jotain pikkukoiraa. Roduksi valikoitui parsoni ja Hippu tuli minulle sijoitukseen helmikuussa 2015. Nähtäväksi jää mitä siitä vielä tulee :)
Elokuussa 2019 laumamme kasvoi yhdellä ihmislapsella 💗
Minä ja Rommi 2014
Kommentit
Lähetä kommentti