Lokakuusta 2018 tähän päivään - mitä on tapahtunut?
Terve.
Tästä onkin yli 1,5 vuotta kun olen viimeksi jotain julkaissut, joten eiköhän olisi aika kertoa kuulumisia. Minulla on mielestäni hyvä syy hiljaiselooni, täällä tapahtui isoja muutoksia ja blogi unohtui.
Ensin, raskaustestiin ilmestyi toinen viiva ihan odottamatta joulun pyhien jälkeen. En ollut parisuhteessa, joten raskaus oli yllätys, mutta shokista selvittyäni tiesin tämän olevan minulle hyvä juttu. Ultrassa todettiin, että sikiöllä oli niskaturvotusta. Raja-arvo on yleensä 3,5mm, jos turvotusta on sen yli, asiaa tarkkaillaan tai tutkitaan. Meidän lääkäri mittasi 7mm. Sain lähetteen Helsinkiin, missä erikoislääkäri ultrasi kolmeen kertaan kevään aikana, sekä otettiin istukkanäyte. Yhdessäkään testissä ei kuitenkaan löytynyt mitään normaalista poikkeavaa, joten pelon sekaisin tuntein jäätiin vaan odottelemaan että lapsukainen saapuu.
Toiseksi, raskausuutisten jälkeen totesin, että haluan muuttaa takaisin kotikaupunkiini, missä minulle olisi paremmat tukiverkot. Tämä osui hyvään saumaan töiden kannalta, sillä pääsin siirtymään saman konsernin sisällä vanhana työntekijänä kotikaupunkiini. Muutin toukokuussa. Heinäkuussa jäin äitiyslomalle, elokuussa pienokaiseni syntyi.
Raskaus minulla meni melko helposti, muutamana päivänä oli pahoinvointia ja muutamana kipuja, mutta muuten jaksoin hyvin olla töissä loppuun saakka ja hoitaa koirat itse. Muutamia kertoja koirat pääsi lenkille joko siskoni ja hänen poikansa kanssa tai sitten facebookista bongaamieni lenkittäjien kanssa. Harrastukset jäivät tauolle kun en enää jaksanut juosta esimerkiksi agilityradalla.
SYNNYTYSTARINA
Eräänä maanantaisena aamuna herätessäni, totesin, että taitaa lapsivettä tiputella. Soitin aamupäivällä synnärille, siellä käskettiin tarkkailla tilannetta ja viimeistään seuraavana aamuna sitten käymään jos ei aikaisemmin mitään tapahdu. Iltapäivällä kahden maissa tunsin ensimmäisen lievän supistuksen, mikä tuntui ihan menkkakivuilta. Aloin heti pitämään kirjaa supistusten väleistä, ja viiden maissa ystävä sitten tuli luokseni, että lähtee kanssani sairaalaan kun sen aika tulee. Käytettiin vielä koirat lenkillä ja seitsemän maissa käveltiin synnärille (kotoa sinne käveltiin minun hidasta tahtianikin vain viitisen minuuttia). Siellä todettiin, että paikat on vähän avautuneet, mutta sen verran vähän että voin vielä lähteä kotiin halutessani. Supistukset muuttuivat kivuliaammiksi tutkimuksen jälkeen, mutta halusin kotiin, jotenkin oman sohvan nurkkaan käpertyminen tuntui siinä kohdassa lohduttavalta ajatukselta. Lähdettiin kävelemään ystäväni kanssa kohti kotia, mutta puolessa välissä matkaa tulin toisiin ajatuksiin ja palattiin sairaalaan. Kerkesin olla puolisen tuntia siellä kammarin puolella, ennen kuin minut siirrettiin synnytyssaliin, kello oli tässä kohtaa ehkä jotain yhdeksän illalla. Hönkäilin aikani ilokaasua, kunnes tuntui ettei se enää riitä. Lääkäri tuli laittamaan epiduraalia, muttei saanut sitä laitettua, joten sain spinaalipuudutuksen kahteen kertaan. Oli ihana tunne, kun kaikki supistuskivut hävisivät sekunneissa pistoksesta. Sain muutaman tunnin vaan lepäillä ja odotella että vauva on valmis tulemaan ulos. Lopulta aamuyöllä kolmen jälkeen todettiin että kohta aletaan ponnistamaan, ja tiistaina klo 3.58 rakkaani veti keuhkot täyteen ilmaa ja alkoi rääkyä. Siinä kohtaa toki olin vaan iloinen että homma saatiin valmiiksi, hönkäilin vielä viimeiset ilokaasut tikkauksen aikana ja vauveli oli paitani sisällä hamuilemassa maitoa. Lopulta pääsin käymään suihkussa, sain aamupalaa ja minut vietiin osastolle opettelemaan äitiyttä.
Ystäväni oli koko yön kanssani, hän lähti vauvan synnyttyä kotiin nukkumaan. Sisko oli ottanut kopin koirista, hän oli ollut niiden kanssa meillä yötä. Toinen ystävä otti koirat sitten pariksi päiväksi kun olin osastolla. Kaikki järjestyi hyvin.
Perjantaina päästiin kotiin, sunnuntaina käytiin jo tunnin vaunulenkki koirien kanssa. Oli ihanaa päästä liikkumaan, ja oli ihanaa kun ei enää vauva painanut rakkoa kävellessä! Koirat otti vauvan hyvin vastaan, Hilla ei ollut moksiskaan, Hippu reagoi jokaiseen ääneen pari päivää, mutta rauhoittui sitten. Viikon jälkeen vauva sai vaikka huutaa pää punaisena, eikä koirilla korvakaan värähtänyt enää.
Puolen vuoden iässä vauva lähti ryömimään, alle 7kk iässä konttaamaan, koirat ovat senkin ottaneet ihan hyvin. Osaavat lähteä pois jos eivät halua että vauva tulee koskemaan. Koirat oppivat heti, että syöttötuolin vieressä kannattaa päivystää, kun se otettiin käyttöön. Seuraava jännitysmomentti on, kun lapsi lähtee kävelemään. En kyllä usko että siitäkään tulee ongelmia, vaikka koirille se hoiperteleva ja ryntäilevä tyyli varmaan on ihmetystä herättävä. Täytyy vaan pitää huoli, että koirilla on paikka mihin ne pääsevät halutessaan lasta karkuun. Ja tietenkin opettaa lapselle, että nukkuvia koiria ei mennä häiritsemään. Hillalta leikattiin reilu viikko sitten maitorauhaskasvain, eilen käytiin hakemassa antibioottikuuri kun leikkaushaavan kohdille tuli joku tulehdus. On täytynyt olla valppaana ettei lapsi mene Hillaa härkkimään nyt kun ei tiedä onko se kipeä.
Kohta meillä on seuraava elämänmuutos edessä, muutto! Minusta tulee asuntovelallinen! Löydettiin kiva rivitalokolmio, missä on sopivasti pihaa koirille ja lapselle temmeltää. Työt jatkuu syksyllä, täytyy pistää hakemus päivähoitopaikasta menemään. Tänä kesänä minun oli tarkoitus käydä koiranäyttelyissä ja aloittaa taas tavoitteellinen agilityn treenaus Hipun kanssa, mutta korona sotki ne suunnitelmat. Siispä ollaan vaan nautiskeltu kotona olemisesta ja metsissä liikkumisesta, ehtii niitä harrastuksia sit myöhemminkin jatkaa...
Lämmintä kesää ja pysytään terveinä!
Tästä onkin yli 1,5 vuotta kun olen viimeksi jotain julkaissut, joten eiköhän olisi aika kertoa kuulumisia. Minulla on mielestäni hyvä syy hiljaiselooni, täällä tapahtui isoja muutoksia ja blogi unohtui.
Ensin, raskaustestiin ilmestyi toinen viiva ihan odottamatta joulun pyhien jälkeen. En ollut parisuhteessa, joten raskaus oli yllätys, mutta shokista selvittyäni tiesin tämän olevan minulle hyvä juttu. Ultrassa todettiin, että sikiöllä oli niskaturvotusta. Raja-arvo on yleensä 3,5mm, jos turvotusta on sen yli, asiaa tarkkaillaan tai tutkitaan. Meidän lääkäri mittasi 7mm. Sain lähetteen Helsinkiin, missä erikoislääkäri ultrasi kolmeen kertaan kevään aikana, sekä otettiin istukkanäyte. Yhdessäkään testissä ei kuitenkaan löytynyt mitään normaalista poikkeavaa, joten pelon sekaisin tuntein jäätiin vaan odottelemaan että lapsukainen saapuu.
Toiseksi, raskausuutisten jälkeen totesin, että haluan muuttaa takaisin kotikaupunkiini, missä minulle olisi paremmat tukiverkot. Tämä osui hyvään saumaan töiden kannalta, sillä pääsin siirtymään saman konsernin sisällä vanhana työntekijänä kotikaupunkiini. Muutin toukokuussa. Heinäkuussa jäin äitiyslomalle, elokuussa pienokaiseni syntyi.
Raskaus minulla meni melko helposti, muutamana päivänä oli pahoinvointia ja muutamana kipuja, mutta muuten jaksoin hyvin olla töissä loppuun saakka ja hoitaa koirat itse. Muutamia kertoja koirat pääsi lenkille joko siskoni ja hänen poikansa kanssa tai sitten facebookista bongaamieni lenkittäjien kanssa. Harrastukset jäivät tauolle kun en enää jaksanut juosta esimerkiksi agilityradalla.
SYNNYTYSTARINA
Eräänä maanantaisena aamuna herätessäni, totesin, että taitaa lapsivettä tiputella. Soitin aamupäivällä synnärille, siellä käskettiin tarkkailla tilannetta ja viimeistään seuraavana aamuna sitten käymään jos ei aikaisemmin mitään tapahdu. Iltapäivällä kahden maissa tunsin ensimmäisen lievän supistuksen, mikä tuntui ihan menkkakivuilta. Aloin heti pitämään kirjaa supistusten väleistä, ja viiden maissa ystävä sitten tuli luokseni, että lähtee kanssani sairaalaan kun sen aika tulee. Käytettiin vielä koirat lenkillä ja seitsemän maissa käveltiin synnärille (kotoa sinne käveltiin minun hidasta tahtianikin vain viitisen minuuttia). Siellä todettiin, että paikat on vähän avautuneet, mutta sen verran vähän että voin vielä lähteä kotiin halutessani. Supistukset muuttuivat kivuliaammiksi tutkimuksen jälkeen, mutta halusin kotiin, jotenkin oman sohvan nurkkaan käpertyminen tuntui siinä kohdassa lohduttavalta ajatukselta. Lähdettiin kävelemään ystäväni kanssa kohti kotia, mutta puolessa välissä matkaa tulin toisiin ajatuksiin ja palattiin sairaalaan. Kerkesin olla puolisen tuntia siellä kammarin puolella, ennen kuin minut siirrettiin synnytyssaliin, kello oli tässä kohtaa ehkä jotain yhdeksän illalla. Hönkäilin aikani ilokaasua, kunnes tuntui ettei se enää riitä. Lääkäri tuli laittamaan epiduraalia, muttei saanut sitä laitettua, joten sain spinaalipuudutuksen kahteen kertaan. Oli ihana tunne, kun kaikki supistuskivut hävisivät sekunneissa pistoksesta. Sain muutaman tunnin vaan lepäillä ja odotella että vauva on valmis tulemaan ulos. Lopulta aamuyöllä kolmen jälkeen todettiin että kohta aletaan ponnistamaan, ja tiistaina klo 3.58 rakkaani veti keuhkot täyteen ilmaa ja alkoi rääkyä. Siinä kohtaa toki olin vaan iloinen että homma saatiin valmiiksi, hönkäilin vielä viimeiset ilokaasut tikkauksen aikana ja vauveli oli paitani sisällä hamuilemassa maitoa. Lopulta pääsin käymään suihkussa, sain aamupalaa ja minut vietiin osastolle opettelemaan äitiyttä.
Ystäväni oli koko yön kanssani, hän lähti vauvan synnyttyä kotiin nukkumaan. Sisko oli ottanut kopin koirista, hän oli ollut niiden kanssa meillä yötä. Toinen ystävä otti koirat sitten pariksi päiväksi kun olin osastolla. Kaikki järjestyi hyvin.
Perjantaina päästiin kotiin, sunnuntaina käytiin jo tunnin vaunulenkki koirien kanssa. Oli ihanaa päästä liikkumaan, ja oli ihanaa kun ei enää vauva painanut rakkoa kävellessä! Koirat otti vauvan hyvin vastaan, Hilla ei ollut moksiskaan, Hippu reagoi jokaiseen ääneen pari päivää, mutta rauhoittui sitten. Viikon jälkeen vauva sai vaikka huutaa pää punaisena, eikä koirilla korvakaan värähtänyt enää.
Puolen vuoden iässä vauva lähti ryömimään, alle 7kk iässä konttaamaan, koirat ovat senkin ottaneet ihan hyvin. Osaavat lähteä pois jos eivät halua että vauva tulee koskemaan. Koirat oppivat heti, että syöttötuolin vieressä kannattaa päivystää, kun se otettiin käyttöön. Seuraava jännitysmomentti on, kun lapsi lähtee kävelemään. En kyllä usko että siitäkään tulee ongelmia, vaikka koirille se hoiperteleva ja ryntäilevä tyyli varmaan on ihmetystä herättävä. Täytyy vaan pitää huoli, että koirilla on paikka mihin ne pääsevät halutessaan lasta karkuun. Ja tietenkin opettaa lapselle, että nukkuvia koiria ei mennä häiritsemään. Hillalta leikattiin reilu viikko sitten maitorauhaskasvain, eilen käytiin hakemassa antibioottikuuri kun leikkaushaavan kohdille tuli joku tulehdus. On täytynyt olla valppaana ettei lapsi mene Hillaa härkkimään nyt kun ei tiedä onko se kipeä.
Kohta meillä on seuraava elämänmuutos edessä, muutto! Minusta tulee asuntovelallinen! Löydettiin kiva rivitalokolmio, missä on sopivasti pihaa koirille ja lapselle temmeltää. Työt jatkuu syksyllä, täytyy pistää hakemus päivähoitopaikasta menemään. Tänä kesänä minun oli tarkoitus käydä koiranäyttelyissä ja aloittaa taas tavoitteellinen agilityn treenaus Hipun kanssa, mutta korona sotki ne suunnitelmat. Siispä ollaan vaan nautiskeltu kotona olemisesta ja metsissä liikkumisesta, ehtii niitä harrastuksia sit myöhemminkin jatkaa...
Lämmintä kesää ja pysytään terveinä!
Kommentit
Lähetä kommentti