Tämä päivitys ei liity millään tapaa koiriin.

Mietin pitkään et viitsinkö jakaa näin ikävän muiston, mut kaikki tapahtumat elämässä meitä muokkaa ja aiheuttaa sen että ollaan just tässä tänään. Menetyksiäkin pitää välillä muistella, että osaa olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä nyt on. Ja kaikista vioistaan huolimatta mun äiti oli mulle hurjan rakas <3 Kiva jos jaksat lukea, jos et, ei haittaa. Mä vaan tykkään välillä jakaa asioitani, kiinnosti tai ei.


Kuus vuotta sitten (vuonna 2012) alle 60-vuotias, alzheimeriä sairastanut äitini asui yksin Lahden keskustassa, me soiteltiin päivittäin ja kaikki vaikutti olevan suht ok, kunnes tapahtui joku romahdus ja hän joutui yhtäkkiä sairaalaan. Mulle asiasta soitti vielä mun vihaama äitin ex-miesystävä, kun sairaalassa eivät tienneet mun puhelinnumeroa tai jotain. Äiti oli löytynyt yöllä kadulta makaamasta. Mä epäilin heti että oli ollut kännissä, mutta kuulemma alkoholilla ei ollut ollut osuutta asiaan. Menin sitten äitiä katsomaan, hän oli ihan omissa maailmoissaan eikä ymmärtänyt mitään mistään. Ja vain pari päivää aiemmin oltiin juteltu normaalisti puhelimessa. Jokusen päivän/viikon äiti oli sitten kaupunginsairaalassa jollain ankealla osastolla, kunnes sai paikan Jalkarannan sairaalan muistisairaiden osastolta, oikein viihtyisästä paikasta. Ja mielikin palautui pikku hiljaa melkein normaaliksi, mutta ei kuitenkaan riittävästi.


Lääkärit olivat siis sitä mieltä, ettei kotiin enää ollut mitään asiaa.


Se oli valtava taakka pois mun harteilta, kun opiskelin eri paikkakunnalla, tuossa kohtaa olin just kokopäiväisessä, palkattomassa harjottelussa eikä ollu varaa mihinkään, varsinkaan kahden paikkakunnan välillä matkustamiseen. En pystynyt täältä asti auttamaan äitiä päivittäisissä jutuissa. Kamalinta oli, kun äiti välillä soitti hätääntyneenä milloin mitäkin asiaa (puhelin varastettu, kuvitteli näkevänsä asioita, oli päätynyt jonnekin jonkun kaveriporukan kanssa eikä päässyt sieltä pois) ja mä en vaan päässyt paikalle. Sit piti soitella lahtelaiset kaverit läpi et viittiskö joku käydä kattomassa että äitillä on kaikki ok. Ja äitillähän oli myös alkoholiongelma ja paljon juoppoja kavereita, se vaan pahensi tilannetta. Nyt tiesin, että äiti on varmasti turvassa ja hän saa joka päivä syödäkseen.


Aluksi kun äiti muutti Jalkarantaan osastolle, me vielä juteltiin asioista ja äitillä oli kirkkaitakin hetkiä, pelattiin korttia kun kävin siellä ja vitsailtiinkin. Äitillä oli aina hyvä huumorintaju. Oli ehkä ihan hyvä juttu, että äiti oli unohtanut oman äitinsä ja veljensä kuolemat, välillä kun jouduin kertomaan asian niin se oli joka kerta yhtä ikävää. Pari ekaa vuotta äiti tuli mun luokse jouluna pariksi yöksi, pärjäsi sen hetken yksin sisällä kun käytin koirat pikaisesti pissalla.


Nopeasti se mieli lähti kuitenkin rapistumaan, eikä korttipelit enää luonnistuneet, mutta äiti vaikutti ihan tyytyväiseltä oloonsa ja oli suht hyvässä fyysisessä kunnossa. Tunnisti mut pitkään, ja sitten kun ei enää tuntenut kuka olin, silti tiesi ulkonäöstä että olen joku tuttu, mutta se oli onneksi vasta aika loppuvaiheessa kun ei enää tunnistanutkaan.


Pari vuotta Jalkarannassa asuttuaan äiti muutti uuteen hienoon palvelutaloon lähemmäs keskustaa. Sieltä hän ensinnäkin karkasi pariin otteeseen, kiva saada se puhelu hoitajilta, että tuota me ei ihan tiedetä missä sun äitis menee. Poliisit sen oli sitten löytäneet jokusen matkan päästä kävelemästä. Toisella kertaa oli löytynyt ulko-ovien luota, pumminut joltain tupakan ja sitä poltteli siellä.


Eräs kaunis päivä äiti sitten kaatus ja mursi jalkansa. Se ei meinannut parantua ja äitistä tuli ihan pyörätuolissa liikkuva (eipähän enää karkaillut).


Kesällä 2016 mulle soitettiin, että äitin maksa taitaa olla pettämässä, ei tiedetä kauan on aikaa jäljellä. Ei ollut mikään helppo syksy se, kun piti opinnotkin saada päätökseen. Mä en jotenkin pystynyt mennä edes katsomaan äitiä kovin usein, kun pelkkä Lahteen ajaminen sai mut itkemään. Äitin luona itkin. Kotimatkalla itkin. Oma arki sai mut pysymään kasassa, ajatukset kiinni töissä ja opiskelussa. En halunnut edes ajatella mitään ikäviä asioita. Lokakuussa kuitenkin se lopullinen puhelu tuli.


Vaikka olin (ja olen edelleen) äidin kuolemasta ihan rikki, tiedän, että menetin sen tuntemani äidin jo 9.2.2012, kun hänen kunnossaan tapahtui se yllättävä romahdus, eikä hän ollut enää koskaan entisensä. Ja edelleen mä mietin, että jos joskus saan omia lapsia, mua harmittaa ihan hirveesti, etteivät he tuu koskaan tuntemaan mummoansa. Mun elämä on kuitenkin tällä hetkellä suurin piirtein hyvää ja olen kiitollinen paljosta. Yritän nauttia elämän pienistä iloista, ne auttaa pärjäämään myös surujen kanssa.






Halit sulle, jos jaksoit lukea loppuun asti. Aikamoinen urotyö! 😊