Tähänastisen elämäni järkyttävin päivä

Kuten otsikko sen jo kertookin, eilen ei ollut ollenkaan hyvä päivä. Eilen oli kamala päivä. Enkä jaksa vieläkään uskoa että niin oikeasti tapahtui. Rommi kuoli.

Lähdettiin normaalisti aamulenkille (vaikka se taisikin olla jo iltapäivän puolta), kierrettiin pieni kävelylenkki ja sitten menin läheiselle kentälle tekemään pienet tottikset. Ensin Rommi puuhun kiinni ja Hillan kanssa seuraamista, sivulletuloa ja luoksetuloa, sitten Hilla kiinni ja Rommin kanssa samoja. Lopuksi leikitin Rommia kepillä ja heitin sitä sille, mutta eihän se sitä hakenut, tyhmää keppiä, vaan hölkötteli omiaan hetken. Sitten otin koirat ja lähdin kävelemään kotiin päin, mutta pari askelta otettuamme Rommi pysähtyi, painoi pään alas, alkoi läähättää ja huojumaan paikallaan.
Ryntäsin heti sen luo, ja se kaatui maahan kyljelleen. Adrenaliini ryöpsähti vereeni samalla kun yritin saada selvän mitä oli tapahtunut, vaikka tuossa vaiheessa olin jo melko varma että sydän se oireilee. Koira meni tajuttomaksi, sen ikenet valkoiseksi ja kieli alkoi sinertää. Luulen, että se lakkasi hengittämästä. Aloin antamaan paineluelvytystä, vaikken oikeaa tekniikkaa osaakaan, painelin, puhalsin ilmaa sen nenään, hakkasin sen kylkeä paniikissa. Hilla alkoi haukkumaan vieressä. Kaksi ihmistä oli sauvakävelemässä ohi, huusin heitä apuun. He soittivat numerotiedustelusta päivystävän eläinlääkärin numeron, mutta koska se on 0600-alkuinen numero, he eivät voineet työpuhelimesta siihen soittaa. Sitten Rommi virkosi. Se nousi seisomaan ja vasta sitten mä aloin itkemään.
Me lähdettiin hitaasti kävelemään kotiin päin, sauvakävelijät lähtivät kävelemään meidän mukana siltä varalta jos koiraa olisi tarvinnut kantaa. Päästiin kotiin ja aloin soittelemaan meille kyytiä eläinlääkäriin, tietenkin oma auto on rikki juuri tällaisena hetkenä ja päivystys 20min ajomatkan päässä. Saatiin kyyti, lähdettiin ajamaan kohti päivystystä, Rommi oli auton takaosassa normaalin oloinen. Päästiin perille eläinlääkärin pihaan, avasin takaluukun ja pyysin Rommia hyppäämään alas, se ei halunnut tulla. Sitten se painoi taas päänsä ja alkoi läähättää. Istahti. Mä juoksin sisälle hakemaan eläinlääkärin, tultiin ulos ja Rommi makasi autossa kyljellään. Eläinlääkäri sanoi, että näyttää päällisin puolin epileptiseltä kohtaukselta. Kaveri kantoi Rommin sisään. Rommi laitettiin kyljelleen eläinlääkärin pöydälle, sen sydäntä kuunneltiin, mutta mitään ei kuulunut. Eläinlääkäri antoi paineluelvytystä -> kammiovärinää. Sydämeen pistettiin adrenaliinia, mutta rintakehä oli aivan hiljainen. Sydän oli pysähtynyt, eikä sitä saatu enää käyntiin. Siihen loppui Rommin elämä, 5 vuotta 13 päivää vanhana.

Päätin, että eläinlääkäri saa lähettää Rommin Eviraan avattavaksi, jotta saan kuolinsyyn selville. Sydänhän sillä petti, mutta jos kyseessä on DCM (dilatoiva kardiomyopatia), niin mielestäni se on myös rodun kannalta tärkeää saada yleiseen tietoon.

SDY:n sivuilta kopioitua:

Dobermannin kardiomyopatia on sydänlihassairaus, joka johtaa kliinisten oireiden ilmaantumisen jälkeen aina nopeaan (elinaika viikko -vuosi) kuolemaan. Se eroaa muiden rotujen kardiomyopatioista aggressiivisemman etenemisensä vuoksi. (Tidholm 2001, Meurs 2007). Sairauteen ei tunneta hoitoa, eikä oireettomassa vaiheessa (okkultti vaihe) koiria löydetä helposti yksinkertaisilla ja luotettavilla tutkimusmenetelmillä. (Häggström 2008). Okkultisti sairas koira vaikuttaa täysin terveeltä ja toimii normaalisti, kunnes menehtyy äkillisesti tai sairastuu sydämen vajaatoiminnan oirein.

Dilatoivan kardiomyopatialla on kahdenlaisia oireita. Osalla koirista nähdään rytmihäiriöistä johtuvat äkilliset pyörtymis- ja heikkouskohtaukset tai äkillinen kuolema. Sydämen vajaatoimintamuoto aiheuttaa yhtäkkistä yskää, väsymystä, laihtumista sekä yleistä haluttomuutta. Sairastunut koira voi olla iältään 2-10v, tyypillisesti kuitenkin n. 5-7 v.. Kliinisen sairauden etenemistä ei pystytä paljoa hidastamaan, mutta sen aiheuttamia oireita voidaan helpottaa sopivilla lääkityksillä. Sairauden aggressiivista kulkua kuvaa, että oireiden ilmaantumisen jälkeen elinikä on keskimäärin vain muutama kuukausi. (Domanjko Petric A. 2002)

Me jäädään kaipaamaan Rommia niiiiiiiin paljon. Olen kuullut tarinoita dobermannien äkkikuolemista, mutten koskaan ajatellut että se osuisi omalle kohdalle. En toivoisi tätä kokemusta pahimmalle vihollisellenikaan, jos minulla sellainen olisi. Se on kun noita karvanaamoja rakastaa täydestä sydämestään, niin se niistä luopuminen on sydäntäsärkevää aina, mutta tuollainen äkkinäinen lähtö on miljoona kertaa pahempi tunne kuin vanhan koiran vieminen viimeiselle matkalle suunnitellusti.

Mun ensimmäinen pennusta asti pitämäni koira, mun ensimmäinen dobermanni, mun ensimmäinen harrastuskoira. Mun maailman rakkain ruskea nenä. Kaipaus on suunnaton. Rommi 21.4.2009-4.5.2014.